19.1.2024 | Ascanio in Alba
Olen kotoisin Saarijärveltä, pienestä kaupungista ja perheestä, jossa musiikkiharrastus oli epätavanomaista, mutta silloinen luokanopettajani kannusti minua soittamaan ensin selloa ja lopulta pianoa. Päädyin lukion jälkeen aluksi opiskelemaan matematiikkaa Jyväskylän yliopistoon. Ammattimuusikkous ei tullut kuuloonkaan, kunnes sitten vastustamaton halu kehittyä muusikkona vei minut Jamkiin ensin opiskelemaan pianonsoitonopettajaksi ja nyt myöhemmin laulunopettajaksi. Tästä saan olla nöyrästi kiitollinen elämäni varrella kohtaamilleni musiikkipedagogeille.
Lauluopinnot olivat olleet minulle aina hölmö kaukainen haave enkä oikeastaan voinut kuvitellakaan itseäni laulamassa jonain päivänä oopperan nimiroolia. Tieni oopperan äärelle alkoi pianistiopintojeni myötä korrepetiittorina eli harjoituspianistina. Nopeasti oopperamaailma imaisikin minut mukaansa! Flyygelin ääreltä muiden lavatyöskentelyä seuratessani ja vuosien mittaan soittimen äärellä turhautuessani minulla heräsi vahva tarve päästä ilmaisemaan itseäni aivan uudella tavalla. Laulaminen tuntui olevan siihen luonteva väylä, ensin kuorossa ja sitten soolona.
Tässä sitä nyt sitten ollaan, tammikuisella intensiivisellä näyttämöharjoitusjaksolla! Aherrus on toki aloitettu jo yli vuotta aiemmin koelauluihin valmistautumisella. Vaikka pitkät treenipäivät väsyttävät ja stressaavat, koen olevani etuoikeutettu saadessani olla osana tällaista produktiota ja toteuttaa unelmaani – puhumattakaan siitä, kun ympärillä häärää nelihenkinen maskeeraus- ja kampaustiimi ja voin itse vain olla ja rentoutua. Opintovapaa soitonopettajan töistä tarjoaa mahdollisuuden olla vastuussa ainoastaan itsestään ja omasta tekemisestään. Näyttämöllä voi irrottautua hetkeksi arkitodellisuudesta ja kokeilla olla jotakin muuta kuin minä. Tämä kaikkihan on suorastaan terapeuttista!
Ascanio (Askanius) on antiikin Rooman mytologiassa troijalaisen sankari Aineiaan (ja tässä) jumalatar Venuksen poika, tuleva myyttisen Alba Longan kaupungin nuori hallitsija. Hän on palavasti rakastunut nymfi Silviaan, mutta joutuu äitinsä käskystä testaamaan tämän hyveellisyyttä ja siten tasapainoilemaan pakahduttavien tunteiden ja typerien velvollisuuksien ristitulessa.
Kyllä, luitte oikein, jumalattaren poika! Oopperamaailmassa aina 1800-luvulle asti huippukorkeita ja virtuoottisia ääniä pidettiin nuoruuden ja sankarillisuuden ihanteena, mutta katolinen kirkko oli kieltänyt (luonnostaan diskanttiäänisiä) naisia laulamasta. Ratkaisuna tähän ongelmaan olivat aikansa supertähdet: kastraatit – nimittäin ennen murrosikää pojat kastroitiin, jotta testosteroni ei aiheuttaisi heille äänenmurrosta ja heidän äänensä sopisi tuon ajan vaatimuksiin. Koska tämä käytäntö ei ole pitkiin aikoihin ollut enää eettinen, varhaisia kastraattilaulajille kirjoitettuja miesrooleja eli ns. housurooleja esittävät nykyään altot, mezzosopraanot tai yhä enemmän suosiota saavat kontratenorit.
Taiteen piirissä on totuttu sukupuoliroolien ja -käsitysten ravistelemiseen. Ooppera tarjoaa mainion foorumin leikitellä sukupuolella ja sen ilmaisulla, herätellä keskustelua esimerkiksi sukupuolijaottelun ongelmista ja sitä kautta käsitellä esimerkiksi sukupuolisensitiivisyyttä. Kampuksen kuumimpien viiksien taakse kätkeytyvä maskuliininen italiaano voikin olla oikeasti korkealta laulava nainen – ja oopperassa se on aivan normaalia.
Kun tuijottaa taitavasti mieheksi maskeerattua itseään peilistä ja vilkuilee ympärillään vuorostaan hehkeiksi meikattuja kollegoitaan, herää ristiriitaisia tunteita ja kokee itsensä kummajaiseksi. Mielessä vilisee ajatuksia. Huvittaa, hämmentää ja omassa kropassa tuntuu jopa epämukavalta olla. Miten raskasta elämä voi olla ihmisille, joiden peilikuva ei syystä tai toisesta vastaa heidän sisäistä kokemustaan itsestä? Samalla huomaan pohtivani, olisiko mytologisia hahmoja edes tarpeen sukupuolittaa. Ja miten kahlitseva ja lokeroiva voikaan olla oopperamaailman äänityyppi- eli fakkijaottelu. Milloin laulaja nähdään yksilönä eikä äänityyppinsä – tai sukupuolensa edustajana?
Ascanion rooli ei vaadi laulajalta samanlaista äänellistä akrobatiaa kuin esimerkiksi Silvian ja Faunon koloratuurisopraanoroolit, mutta siinä on omat haasteensa: kuinka keskialalla pysyttelevän äänen saa tunkeutumaan läpi orkesterin äänimassasta ilman, että laulaminen muuttuu huutamiseksi. Rooli tarjoaa kuitenkin kiehtovan mahdollisuuden luonteeltaan androgyyniselle alttoäänelle päästä esittelemään äänialan ääripäitä improvisoitujen kadenssien myötä – ja sitäkin kautta häivyttämään perinteisen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden rajaa.
Giuseppe Parinin (1729–1799) kirjoittama libretto ei tarinana juhli dramaattisilla juonenkäänteillä: oopperan suurin jännite nimittäin syntyy rakastuneen nuorenparin vanhempien aiheuttamasta teennäisestä konfliktista. Oopperajuonen kliseiset vauhdittajat, kuten kuolema, tikarit ja murhat loistavat poissaolollaan, mutta sentään deus ex machina ja valepuvut ovat vahvasti läsnä. Tylsä tämä tuotanto ei suinkaan ole eikä taatusti jätä yleisöä ajatuksetta! Monialainen oppilaitosyhteistyö Suomalaisella musiikkikampuksella panee jälleen kerran kaikkensa likoon Pitkäkadun Oopperatalossa.
Ville Saukkosen näyttämöllinen ohjaus ja Kaapo Ijaksen tahtipuikko taikovat oopperan köykäisestä lähtöasetelmasta kuitenkin hykerryttävän draaman, jossa ensilukemalta idiooteilta vaikuttaneet hahmot ja heidän ympärillään ruokaa kyltymättömästi himoitsevat lampaat taivuttavat myös W. A. Mozartin (1756–1791) klassisen, korvalle helpon ja ehkä tylsänkin pastoraalioopperan ihka oikeaksi porkkanadiskoksi.
Saavatko Ascanio ja Silvia toisensa? Mitä kaikkea lammaslauma keksii nuorenparin päänmenoksi? Entä saako Habsburgien suvun arkkiherttuatar Maria Teresia luotsattua poikansa Ferdinandin onnellisesti naimisiin d’Esten suvun Maria Beatricen kanssa? Heidän häälahjakseen teos nimittäin oli aikanaan tilattu – ja ainahan lahjan toivoisi olevan saajalleen mieluinen.